Maaginen puolivälikin ylitettiin

Ylitettiin mun vaihtovuoden "maaginen puoliväli" tossa muutama viikko takaperin. Silloin laskurissa oli sama määrä päiviä jäljellä, mitä takana. Tänään toi laskuri näyttää 160 päivää. 160 päivää, niin mun vaihtovuosi loppuu ja palaan takasin Suomeen. Takasin kouluun, nään mun kaverit, mun rakkaan perheen. Mulla on tän asian suhteen älyttömän ristiriitaset tunteet. Tuun jättämään Meksikoon mun ihanat perheet, Oswaldon, kaikki kaverit. 

Tosi moni luulee, että mun vaihtovuosi on ollut pelkkää biletystä, klubbailua, rentoilua, matkustelemista ja rannalla loikoilua. Se on ollut sitäkin, mutta mun vaihtovuodella on tosiaankin ne kaks puolta. Ne hauskat kuvat ja päivitykset facebookissa on vaan pintaraapaisu sitä. Ja miksi sinne edes pitäisi julkaista niitä vaikeita asioita? Sitä varten on tää blogi, johon mä voin avautua. Mä haluun pitää noi kaks sosiaalista mediaa, varsinkin instagramin, huolettomana ja mun seuraajille haluun jakaa kivoja kuvia mun vuodesta täällä Meksikossa. Nyt on tullut tosiaankin aika tulla puhumaan siitä paperin kääntöpuolesta.

Aina kaikki ei tosiaankaan oo mitään juhlaa. Tänään mulla on taas yks niistä huonoista päivistä, kun tekis mieli lähteä kotiin. Tai ainakin nappasta yks suklaalevy, soittaa Oswille skypessä ja itkee vaan. Mut lupasin iskälle että en syö paljoo, toinen on koulussa ja tuntuu jotenkin vaan tyhjältä ettei kyyneliä tule. Voi voi. Mun päivä tähän mennessä: herätys kello 6 ja itse aamupalan teko ja tein myös itse eväät kouluun, tänään vaan mangoa koska en lötänyt mitään muuta. Kouluun kuolemanväsyneenä 2kk tauon jälkeen, 3 tunnin yöunilla koska juttelu oli taas vähän venynyt. Uusi semesteri ja uusi luokka koska vaihdoin lukion kolmoselle. Puheisiin on vaikee päästä sisään kun kaikki puhuu vaan mihin yliopistoihin aikoo hakea. Niin, mullahan on vielä kaks vuotta lukiota jäljellä. 

Kamala nälkä koska mulla oli tosiaan vaan muutama pala mangoa mukana. Vielä pitäis kärvistellä 5 tuntia. Saan vähän unta lähihoitajakoulutuksen tunnilla koska tää opettaja sano että nuku vaan ♥ Kaiken lisäks mulla on tää anemia taas alkanu näyttäytymään ja eilen taas pyörryinkin. Musta tuntuu että kaikki väri mun kasvoilta katoaa ja kylmänhiki nousee kasvoille. En kuitenkaan jaksa välittää vaan painan koulupäivän loppuun asti. 

Kotiin mun piti kävellä, koska kukaan ei pystynyt hakemaan mua. Eihän se oo kun sellasen 10-15 minuutin kävelymatka, mutta maanantaikoulupuvussa se tuntui puoltuntiselta auringon paistaessa. Kotiin, kamala nälkä. Ketään ei oo kotona ja ruokaa ei ole. Kysyn hostäidiltä että mitä voin syödä ja hän vastaa että jääkaapissa on tonnikalaa, riisiä ja majoneesia.  Nam. Teen itselleni munakkaan ja kömmin sänkyyn nukkumaan. Herään kolmen tunnin jälkeen, yksin taas. En tiedä missä kaikki on, äitin pitäis olla jo täällä. En oo jutellu kenellekkään tänään kotona ja ois kiva jos joku kysyis multa kuulumisia.  

Joskus tuntuu vaan etten jaksa. En enää jaksa. Toivottavasti huomenna ois kaikki paremmin, mutta epäilen. Toivottavasti saisin viikonloppuna luvan mennä Valerian luo yöksi. Ei sekään oo varmaa, edellisessä perheessä se ois onnistunu. Nyt taustalla alkaa soimaan Ellie Gouldingin "Love me like you do" ja kyyneleet alkaa valua mun silmistä. Mulla on ihan järkyttävä ikävä Oswaldoa. Siitä on yli kuukaus ku me viimeks nähtiin ja onhan se tosi vaikeeta. Miks mä menin rakastumaan poikaan joka asuu toisella puolella Meksikoa? 

On myös päiviä, jolloin sulle huudetaan ja raivotaan asioista, mihin sä et itse oo voinu mitenkään vaikuttaa tai mille sä et voi tehdä absoluuttisesti yhtään mitään. Silloin sun on pidettävä pokka ja hymyillä ja purra huulta ettet sano vastaan. Sillä täällähän ei vanhemmille sanota vastaan. Tän mun Rotarymatkan jälkeen tajusin että kuinka yksin mä oonkaan täällä Coatzacoalcosissa. Ei taida olla yhtään muuta vaihtaria jotka on niiden kaupungeissa yksin. Kyl se muiden vaihtareiden seura on ihan erilaista kun meksikokavereiden. Ennen mua ei haitannu, mutta nyt mua harmittaa kun oon tosi yksin. No, ei auta itku markkinoilla. Kohtahan tää loppuu, nyt on vaan nautittava joka sekunnista ja yrittää löytää positiivisuutta ja intoa puskea nää 3,5kk vielä koulussa, ja sen jälkeen taas lomaillaan! 

♥ Emmi