Niin kuin näkyy, mä en oo kahteen kuukauteen kirjottanu tänne mitään. Ei vaan yksinkertaisesti oo ollut mitään, mistä mä voisin kirjottaa. Mun tylsästä arjesta, jutuista mitä mä oon ostanut, matkoista joita mä oon tehnyt, bileistä joissa mä oon ollut? Se ei vaan tunnu kiinnostavalta. Oon tässä kahden kuukauden kuluessa saanu rauhassa miettiä asioita. Asioita, mitä vaihtarit yleensä miettii niiden paluun jälkeen.
Miltä se kotiin paluu nyt sitten oikeasti tuntuu? Sitä on vaikea selittää. On päiviä, jolloin mä oon äärettömän onnellinen siitä että oon taas mun perheen ja ystävien kanssa, ja että mulla on paljon kivaa tekemistä ja että enhän mä ikävöi Meksikoa ollenkaan. Liian paljon on kuitenkin niitä päiviä, kun tekis vaan mieli jäädä sänkyyn koska joka paikkaan sattuu ikävästä mun meksikoperheitä ja -kavereita kohtaan. On aamuja, jolloin mua ärsyttää laittaa se takki päälle ja mennä tonne pimeeseen syysilmaan. Vihaan kylmää, vettä ja harmautta. Voitaisko me vaan skipata tämä syksy ja siirtyä suoraan talveen?
Mä oon aina ollut järjestelmällinen ihminen, mutta mä vihaan näitä jokapäiväisiä rutiineja. Herätys, kahvinkeitin päälle, meikkaamaan, pukemaan, syömään, kouluun... Mä tiedän tarkalleen, millanen mun koulupäivä on ja keitä ihmisiä mä tuun tapaamaan ja mitä tuun tekemään. Koulussa kaikki tytöt näyttää samoilta niiden Michael Kors-laukkujen ja Stadiumin kevyttoppatakkien kanssa. Tylsää. Musta tuntuu että tää syksy on vaikeeta aikaa kaikille vaihtareille - paluu takaisin suomielämään on vaikeampaa kuin mitä on kuviteltu. Kesä meni kivasti rellestäessä ja chillaillessa, mutta nyt pitäisi taas oikeasti keskittyä ja ottaa vastuuta asioista. Suunnitella tulevaisuutta. Opiskella.
Kaikilla kavereilla tuntuu olevan tosi selvät suunnitelmat siitä, mitä ne haluaa tehdä lukion jälkeen. On oikkissunnitelmia, lääkissuunnitelmia ja työjuttuja. Mulla ei oo minkäännäköistä plääniä, tällä hetkellä mulla on kolme vaihtoehtoa; armeija, working holiday Australiassa tai että meen vaan jonnekin töihin. Kuulen liikaa painostusta siitä, etten voi taas pitää välivuotta. Tää painostus tulee lähinnä omasta kodista, yritä siinä nyt sitten pitää jonkinlainen motivaatio yllä.
On niitä päiviä, kun tuun todella iloiseksi, kun joku mun meksikoäideistä lähettää mulle jonkun hauskan kuvan Whatsapissa. On ihanaa lukea kavereiden hauskoja yliopistotarinoita. Tykkään siitä, että mut muistetaan, vaikka oon toisella puolella maapalloa. Mutta kuinka kauan jengi jaksaa pitää yhteyttä siihen ystävään joka oli täällä vaan vuoden, ja asuu maapallon toisella puolella? On päiviä, kun kesken espanjantunnin kyynel valuu silmästä. Kun metsätien läpi ajaessa muistat ne perjantai-illat, kun ajoitte kavereiden kanssa rantabulevardilla. Kun yhdentoista aikoihin kotibileissä katsot jengin sammuvan ja oksentavan, kun Meksikossa siihen aikaan bileet vasta alkavat.
Mua ärsyttää ihmisten turha valitus ja väliinpitämättömyys. Meksikossa sulle avataan ovi, täällä se pamautetaan sun naamaan. Kun joku valittaa koulussa kalakeitossa olevankin sitä valkoista kalaa punaisen sijaan, hyi, menenkin mäkkäriin syömään, tekee mieli huutaa sille tyhmälle tytölle, että kuinka moni opiskelija tekisi paljon sen eteen että sais kouluruokaa, ja heittää ne keitot sen naamaan. Mä en kuitenkaan tee niin, koska meidän jokaisen tulee oppia se itse, nähdä se omin silmin. Jotkut on niin köyhiä, että ainut asia mitä niillä on, on raha.
Mä en pidä itseäni parempana ihmisenä sen takia, että olen ollut vaihdossa, en todellakaan. Mä en oo millään tasolla ylemmälle levelillä mun kurssikavereihin verrattuna. Mä oon vaan saanut nähdä ja kokea sellasta, mitä aika harva kokee. Mä tiedän, että mulla ja jollain jenkkivaihtarilla on varmaan ihan eri käsitykset asioista.
Juttelin toissapäivänä kahden chileläisen tytön kanssa. He ovat vaihtareita täällä Suomessa, ja toisen suusta tuli jokseenkin näin mennyt kommentti: "Suomi on ihana maa. Precious, kaunis, hyvä maa. Täällä on hyvä olla, koulutus on ilmaista, täällä on tosi turvallista, ei tapahdu mitään radikaalia. Mä muuttaisin tänne saman tien asumaan, jos suomalaiset olis ystävällisempiä, avoimempia ja jos ne ottais huomioon toisensa. Tää olis täydellinen maa elää."
Don't cry because it's over, smile because it happened.
♥ Emmi
♥ Emmi
